"Äiti, mä lupaan etten tilaa tälle vuodelle kun kaks peruukkia."

Living in the sunlight, loving in the moonlight, having a wonderful time~
...a.k.a. photoshoottaaminen on vakavaa liiketoimintaa.

Tovin pääteltyäni, mistä aihepiiristä avautuisin ensimmäisessä blogimerkinnässäni, päädyin siihen että on varmaan parasta aloittaa perusasioista. Eli mikäs sen parempi aihe kuin minä itse. Puhutaanpa siis siitä, millainen puvuntekijä olen.

Aiemmassa merkinnässäni jo mainitsinkin, että olen harrastanut cosplayta vuodesta 2007, eli kuulunen siis nuoremman polven cossaajiin. 3-4 vuoden kokemus tosin kuulostaa jotenkin hirveän lyhyeltä, koska tuntuu kuin olisin harrastanut tätä paljon kauemmin. Pukuja olen tosin suoltanut ulos melko tiuhaan tahtiin, nykyinen vauhti on sitä ”joka tapahtumaan joka päivälle eri puku tahi enemmän” –tahtia, jota luultavasti yritän ensi vuonna hiukan hillitä. Paha vain, kun olen ihan liian helposti suostuteltava ties mihin ryhmäcossiin ja ensi vuodelle olenkin lupautunut jo noin kuuteen pukuun. Öhöhö, HUPS?

Cosplayurani saattaa tuntua itsestäni pitkältä, koska suunnittelin ja haaveilin sen aloittamisesta suhteellisen kauan. Cosplay tuli käsitteenä minulle tutuksi muistaakseni jo vuonna 2003, Digimon Finlandin foorumeiden kautta, jos oikein muistan. Siitä päivästä lähtien tuli haeskeltua aina välistä cossaajien kuvia, sekä haaveiltua mitä kaikkia pukuja haluaisin tehdä. Tutustuin myös äärimmäisen tarkasti cosplayn Absoluuttisen Oikeisiin Ohjenuoriin™ (Mitään ei tehä satiinista tahi sametista!1!! ) ja laskelmoin pitkään ja hartaasti minkälaisella puvulla olisi hyvä aloittaa. Cosplaydebyyttinäni toimi vuoden 2007 Animeconiin tehty Fruits Basketin Sohma Shiguren cosplaypuku. Totesin sen suhteellisen helpoksi tehdä, plus sainpahan heti ensi alkuun kokemusta peruukkien käytöstä. Kuten myös bindauksesta, joka edistyksellisesti hoitui disillusionin maanmainion jessekorsettituton ohjastamana.

Alusta asti siis keräsin mahdollisimman paljon tietoa, tosin ilman pahempia taitoja. Cosplay onkin ollut harrastuksena minulle pitkälti perfektionismin toteuttamista ilman taitoja. Olen säätänyt, vääntänyt ja tehnyt uudestaan, niin kauan että sitten olen lopulta oppinut jotain uutta. Kun sanon, että olen oppinut kaiken kantapään kautta itse, niin todella tarkoitan sitä. Hoksasin mm. vasta pari asua sitten, että hei, saumathan voi muuten silittää ennen kuin ne ompelee, sehän sujuu puolta helpomminkin silloin! Onnea minä! Ja vasta Bakaconin Tanskan asuun opin, että VAUTSI VAU, nappeja ja napinläpiä voi ommella OMPELUKONEELLA. AAAAAAMAAAAZIIIIIING῀!

...antaa uskoa ja toivoa suomalaiseen käsityöopetukseen, eikös juu?

Toisin sanoen, olen todellakin ihan puvuntekijän tasolla melko alkutekijöissä. Pukuja olen tehnyt vähän päälle viisitoista ja niistäkin suurin osa ompelutöistä on tehty menemällä kirpparille. (Joiden ihanuutta en muuten voi tarpeeksi paljon julistaa cossaajille. Sieltä oikeasti löytyy, kunhan jaksaa etsiä.) Ompelu ei olekaan ihan mielipuuhaani cossaamisessa, koska tekeminen, purkaminen, tekeminen, purkaminen ja tekeminen taas osaa pitkällä syötöllä olla todella turhauttavaa. Tämä on kuitenkin sellainen asia, missä olen todennut olevani sentään keskivertoa nykynuorta parempi, joten haluan ehdottomasti kehittyä ompelemisessa.

Suhtaudunkin tähän harrastukseen pitkälti kehittymisasenteella. Minulla on huima määrä pukuja varastossa, monet niistä tosin ”sitten kun oon tarpeeks hyvä tähän” –sijoituksella. Ensi vuoden pukuihin tosin jo näyttäisi kuuluvan niin yltiömäisiä koristeluja, historiallista vaatetusta, nahkatakkia kuten myös – härregyyd – MEKKOJA. Olen vastikään löytänyt naishahmojen ihanuuden ja ensi vuoden cossilistalla koreilevatkin kaksi aivan ihanaa naikkosta. Mekot eivät tosin ole mitään kermakakku-unelmia, vaikka sellainenkin odottaa varastossa sitä päivää, kun Biitillä on rahaa ja aikaa sen kaunokaisen toteuttamiseen.

Kehittymiseen tarvitaan riskinottoa, tämän tajusin tänä vuonna. Olenkin elellyt cosplayn suhteen melkoisella mukavuusalueella melko pitkään, joten ohjelmassa seuraa paljastuksia! Jos nyt en vain tyri missään välissä, niin raahaan kunnianarvoisen takalistoni Traconin cosplaykisaan. Päätin jo viime conivuoden päättyessä että pentele, ensi vuonna minä oikeasti koitan onneani. Kisa-asu on kyllä vaihtunut, ihan vain ajan ja sen olemattomuuden takia. No, olen kyllä menossa vain kokeilemaan, mutta valehtelisin kyllä ja reilusti, jos väittäisin ettei edes jonkinlainen kunniamaininta lämmittäisi sydäntä. Sitä katselemme sitten heinäkuussa~

Blogini nimi, Masokistin muotokuva, voi antaa ymmärtää että cosplay ei ole minulle mikään mahdottoman mukava harrastus. Asiahan on kuitenkin mitä ilmeisimmin päinvastoin, kun jaksan perustaa tällaisen blogintekeleenkin, missä jauhaa tästä aiheesta niin paljon kuin sielu sietää. En tosin todellakaan väitä, että cossaaminen olisi minulle täysin kivutonta. Olen vuotanut cosplayn takia verta, polttanut itseäni yhdestä jos toisesta paikasta, saanut lukemattoman määrän hiertymiä ja rakkoja niin kengistä kuin bindauksistakin, tuhlannut rahojani niin että hävettää ja käyttänyt aivan liian kireitä housuja koska muita ei vain ole ollut. Olen palellut pakkasessa pelkässä mustassa puvussa, rämpinyt loskaisessa metsässä täydellisen photispaikan takia ja hikoillut niin, että valkoinen kauluspaitani sai mukavan harmaat jäljet itseensä päällä olleesta (aivan liian tiukasta) liivistä. Olen myös todennut kuinka maalin kuivumisen katselusta saa oikeasti jännitysnäytelmän ja olen todellakin kokenut kausia, etten enää ikinä haluaisi ommella.

Ehkä liittyy, ehkä ei.

Kaikesta tästä huolimatta, en ole missään vaiheessa harkinnut cosplayn lopettamista. Oikeastaan tunnun nauttivan jollakin sairaalla tasolla tästä kaikesta stressistä, luomisen tuskasta ja conipäivän jälkeisestä särystä joka ikisessä lihaksessa. Niin paljon, että olen avoimesti myöntänyt pitkän conitustauon jälkeen kaipaavani ihan mielettömästi sitä tunnetta, kun voi pitkän päivän jälkeen vetää peruukin pois päästä, tissit vapaalle, käydä viileässä suihkussa pesemässä hien ja paksut meikit pois, vetäistä maailman mukavimmat lökäpöksyt jalkaansa, syödä se päivän ainoa lämmin ateria ja lopuksi rojahtaa johonkin sohvan nurkkaan puolikuolleena. Ja kärsiä sitten lihassärkyä pitkin kehoa koko loppu viikko. MMMM, IHANAA.

Tästä syystä Masokistin muotokuva on mielestäni enemmän kuin osuva nimi cosplayblogilleni. Koska tunnun todellakin saavan jotain sairasta nautintoa tämän harrastuksen VERTA HIKEE JA KYYNELII –puolesta. Tämän tajusin viimeistään vuoden 2009 Traconin jälkeen. Pitkä, stressintäyteinen päivä täynnä Cosplaydeitin pyöritystä äärimmäisen epämukavissa kengissä ja kutisevassa peruukissa päättyi puolentoista tunnin istuntoon Traconin ensiavussa, kun nenäni alkoi vuotamaan verta kuin hanasta. Lähdin kävelemään yksin pimeään, talviseen Hervantaan kohti majoitusta (muu porukka oli lähtenyt aikaisemmin, juuri ennen kyseisen nenätapauksen alkua), tirauttaen yksinkertaisesti väsymyksestä johtuen pari miehistä kyyneltäkin.

Lopputulos?
”Ai vitsi kun oli mahtava Tracon! Mä en malta odottaa seuraavaa Deitin järkkäämistä! AAAAAA pitää alkaa suunnitella jo seuraavaa cossia!!11!!! ;;w;; <3<3<43<5<3<<<3”

…että näin.

Sellaista tällä kertaa. Palailen blogin pariin taas vähän ajan päästä, luultavasti ainakin saatte Kikucon raporttia osaksenne kunhan olen Turusta kotiuduttuani taas kirjoituskunnossa. Ja nythän ei puhuta siitä, että Biitillä olisi JAMKin portfolio vielä tekeillä, hissan pääsykoematskut odottaisivat lukemista ja pitäisi kai kerrata jotain matikkaa ja vastaavaa matkailun pääsykokeisiinkin. Höhöhö.