Ei se oo niin silleen!

Blogini on täyttänyt vastikään neljä vuotta ja harrastusvuosia on nyt takana virallisesti seitsemän. Luku tuntuu ihan hurjalta ja sen takia olen pohtinutkin hirveästi seuraavaa; enhän minä ole tehnyt paljon mitään siihen nähden että olen harrastanut 7 vuotta. En ole mikään superhyvä ompelijatar tahi proppimaakari, eikä minusta voi oikein sanoa esiintymistaidoistakaan mitään, kun en ole pahemmin esityksiä väkertänyt.

I'm still fab though.
c) Windy

Hämmästelenkin sitä, että tätäkin blogia ensinnäkin lukee sata ihmistä (!!) ja minulle tullaan coneissa juttelemaan nuotilla "en ois aluksi uskaltanut tulla mutta kun tykkään sun puvuist hirveesti". Reaktioni on yleensä luokkaa "???? D:" tässä vaiheessa. Puhumattakaan siitä jos joku ihminen, jota arvostan kehuu asujani tai kuviani. Silloin reaktio on yleensä sellainen välimuoto maan alle vajoamisen ja "SENPAI NOTICED ME" -kikatuksen väliä. Olen nolo, tiedän.

Monet avautuivat kevään alussa ulkonäköpaineista ja cosplaysta, mikä teki allekirjoittaneenkin hyvin onnelliseksi. Tässä skenessä ei voida kyllin muistuttaa, että kaikki ovat oikeasti ihmsiä. Erityisesti Fukkan merkintä asiasta teki itselleni hyvää lukea. Vastaavat ulkonäköpaineet ovat meikäläiselle arkipäivää ihan cosplayssa kuin normaalistikin. Olen isokokoisempi ja lanteikkaampi ja omaksi murheekseni suosin hirveästi mieshahmojen cossaamista. Se käy tunteisiin, kun omistat valtaisan lantiokurvin ja olet persjalkainen suomalainen, joka ei voi edes leikkiä olevansa erikoisen pitkä tai lyhyt.

Jos saisin päättää niin olisin väh. 170 cm ja omistaisin kärkikolmiovartalon. Mutkun en ole enkä omista. Pakko tulla toimeen sillä mitä on. Onneksi sentään olen animumiehiksi pukeutuessani oppinut arvostamaan ihanan vahvaa leukaani, jota vihasin aivan suotta koko yläasteen.

Syitä 144354834 miksi leuka on parhain. ♥
c) Maiju

Cosplay on meidän piireissämme tosin paljon muutakin kuin pelkkiä ulkonäköpaineita ja nämä jutut oikeastaan iskevät minuun paljon pahemmin kuin se, mitä mittanauha sanoo vyötärönympäryksestäni. Suomen skenessä hallitsevat suorituspaineet.

" suorituspaine 

henkinen paine, joka aiheutuu voimakkaasta halusta suoriutua hyvin jostakin vaativaksi koetusta työstä, tehtävästä tms. esim. Pianistia vaivannut suorituspaine kuului hänen soitostaan. Tappio kasvatti joukkueen suorituspaineita. "

Mielestäni tämä on hyvinkin näkyvä ja kuuluva osa Suomen skeneä. Alusta alkaen kun olen täällä pyörinyt, on puhuttu siitä kuka tekee pukunsa varmasti itse. Sitten mennäänkin siihen kuka tekee asut kahdessa viikossa, kuka kahdessa kuukaudessa, kuka kahdessa vuodessa. Kuka tekee kaikki ompeleet oppikirjan mukaisesti ja kuka käyttää niitä oikeita materiaaleja propeissaan. 

Suomen skenessä vaaditaan kädentaitoja ja ennenkaikkea hyviä sellaisia. Kaikenmaailman erilaiset pistot ja ompeleet pitäisi opetella itse yön pimeinä tunteina. Auta armias jos pyydät kokeneemmalta kaverilta apua, sehän on noloa. Ei edes puhuta propeista, niihinhän jokaisen pitäisi tehdä mahdollisimman autenttisia patinointeja ja kyllähän jokainen cossaaja on oman elämänsä McGyver, jolta pitäisi luonnistua maailman kekseliäimmät rakentamisratkaisut. Ja voi pyhä sylvi jos et osaa tehdä hyvää esitystä kaiken tämän päälle. Ja kilpaile säännöllisesti todistaaksesi KAIKILLE MUILLE että osaat.

Cosplayharrastajana meidän pitäisi siis olla osaavia muunmuassa näissä ammateissa:

• ompelija
• maskeeraaja
• kampaaja
• malli
• näyttelijä
• suutari
• käsikirjoittaja (one down!)
• dramaturgi
• lavasterakentaja
• valosuunnittelija
• äänisuunnittelija
• erikoisefektispesialisti
• tanssija
• taistelukoreografi

Vähemmästäkin uupuu.
c) Gome

Katsokaa tuota listaa ihan kunnolla ja miettikää kuka oikeasti pystyy tähän kaikkeen. Ihailtavaa jos kykenee, mutta täytyykö jokaisen harrastajan todella pyrkiä samanlaiseen superihmissuoritukseen? 

Tämä asia mietityttää minua erityisesti siksi, koska meillä tuntuu olevan parien ja ryhmienkin kanssa tämä sama asenne. Yhteneväistenkin asujen kanssa tuntuu olevan enemmän poikkeus kuin sääntö, että porukka pajailee yhdessä. Toki tähän vaikuttavat kaikkien omat aikataulut sekä välimatkojen pituudet, mutta joskus siinä edessä on vain oma ego.

Itse olen joskus kokenut hirvittävän huonoa omatuntoa siitä, että annan jonkun muun koskea asuuni, tai auttaa esityksen suunnittelussa kun oma pää lyö tyhjää, vaikka siinä tilanteessa olen todella tarvinnut apua. Joskus minulla on ollut ihan pakottava tarve keksiä kaikki itse, vaikka apuna onkin ollut tarjolla kokeneita ja osaavia ihmisiä.

Nyt olen sitten lopulta todennut, että mitä väliä sillä on jos joskus pyydänkin apua? Kuinka hirvittävää todella on myöntää, ettei osaa?

Ymmärrän tällaisen tekijän ylpeyden kyllä henkilökohtaisten kisa-asujen kanssa, mutta kun näen tätä samaa asennoitumista pari-ja ryhmäkisojenkin puvuissa. Jotenkin oletamme pari- ja ryhmäkisoissakin että jokainen tekee pukunsa ja proppinsa itse ja että esitykseenkin on vaikuttanut koko ryhmä tasan yhtä paljon. Jos vahvuuteni ovat ompelussa ja esityksen suunnittelussa, siinä missä kaveri taitaa propit ja lavasteet, pitääkö molempien ihan silkkaa ylpeyttä tehdä kaikki omasta asustaan? Ja jos ei niin pitääkö meidän kuunnella jälkikäteen paskamyrskyä siitä, että puvut eivät olleet "itsetehtyjä"? 

Ilmeeni kun stressiä ja suorituspaineita harrastuksesta.
c) AG

Olen sen verran tiimipelaaja luonteeltani, että jos jotain tehdään yhdessä, se tehdään nimenomaisesti yhdessä ja siten, että kaikki tekevät duunia oman osaamisensa ja pystymisensä mukaan. Joskus ryhmässä osallistumiseen riittää jo se, että on osa ryhmää.

Miettikää esimerkiksi kuinka typerää olisi pistää korismatsissa (en ole katsonut mitään korisanimea hyst) oivallinen keskikenttäläinen yhtäkkiä ässähyökkääjän asemaan tai ässäpelaajaa munittaisiin penkillä vain, että "kaikki muutkin saa pelata". Joukkueen vahvuuksia käytettäisin väärin ja tulokset olisivat huonompia. Ei ole ihan typerää väittää, että tämä pätee mihin tahansa ryhmätyöskentelyyn. 

Itsensä haastamisessa ja oman osaamisen kehittämisessä omasta mielestäni järkevintä on nimenomaan tietää omat heikkoutensa ja vahvuutensa. Teen tätä itse jos suunnittelen haastavan puvun tekemistä. Tiedän olevani tuplakämmikäsi proppien tekemisessä joten teen ne ensimmäiseksi ja varaan niille eniten aikaa. Jos haluan kokeilla kankaan painattamista, teen sen ensimmäiseksi, ennen kuin möhlin puvun pari päivää ennen conia.

Olemme kaikki nörttejä hassuissa puvuissa ja teemme sitä ihan vapaaehtoisesti. Miksi meidän pitäisi harrastustoimintamme takia osata täydellisesti tuon ylemmän listan ammattitaidot joihin jotkut käyvät koulutusta useamman vuoden? Se, ettei osaa jotakin, on vain ensimmäinen askel oppimiseen. Kaikki tekevät virheitä ja erehdyksiä ja se olisi oikeasti jokaikiselle meistä hirvittävän tärkeää muistaa. Puhumattakaan siitä, että jos kerran onnistut, se ei tarkoita sitä, että sinun pitäisi onnistua ja olla täydellinen joka ikinen kerta sen jälkeen

Toki siinä missä muutkin haluan olla hyvä näissä kaikissa, haluan tehdä siistejä saumoja ja yltiöhienon näköisiä proppeja. Haluan pyöriä lavalla ja tehdä sen tyylillä, en hutaisten. Mutta aionko saada hermoromahduksen sen takia, että jokainen yritys ei täytä näitä vaatimuksia 100%?

En! 

# strong independent coplayer #need no burn out #we can do it

c) Ryzz

Opin näitä asioita kuitenkin omasta tahdostani ja haluan tehdä ne omalla tahdillani. Omalla tahdilla tekeminen ei tarkoita sitä, ettetkö voi haastaa itseäsi ja pyrkiä aina parempaan. Mutta tärkeintä siinä nimenomaisesti on se, että ylität itsesi. Joskus itsensä ylittäminen voi olla "tämän puvun kanssa en stressannut" tai "tällä kertaa pyysin apua enkä nukkunut vain kaksi tuntia päivässä viikon ajan".

Joskus henkinen rääkki tekee tavoitteeseen pääsemisestä entistäkin hienompaa, mutta joskus matkalle on kiva lähteä ilman viikkojen etukäteen stressaamista ja aikatauluttamista. Ja joskus on hyvä, että mukana on luotettava matkakumppani, tai useampi.

Uteliaisuuttani kysynkin; millä tavalla yleensä teette paricosseja tai ryhmäcosseja? Teettekö kaiken itse ja jos teette, miksi? Onko teidän hankala pyytää apua puvun tekemiseen?

Pukuja, pukuja kaikkialla

Tähän päivitykseen suurimpana syynä on uudistunut ulkoasu ja jännät uudet jutut blogissa!

Tein tässä eräänä toimeettomana päivänä listauksen kaikista tähän asti tekemistäni puvuista. Puuttuu tuolta itseasiassa parikin alkupään pukua, koska minulla ei tällä hetkellä ole niistä kuvallisia todisteita. Olen erään hääkuvauskeikan takia joutunut siirtämään valokuvia ja tiedostoja kämppiksen kiintolevylle, niin kaikkiin pukuihin ja niiden kuviin en vain päässyt läpi.

Sielläpä ne silti nyt ovat. 27 asua listattuna. Huhhuh, kyllä se tuntuu paljolta kun sitä noin katsoo. Ja silti jotenkin ihan hirveän vähältä. Oli muunmuassa hauska huomata, että olen tykännyt käyttää pukuja uudestaan ja tehdä uusia versioita samoista hahmoista.

Parasta tosin on, että cosplayintoni lisääntyi eksponentiaalisesti kun sain vertailla vanhinta ja uusinta asua keskenään.

Babbun neljäs cossi, uguu!

Sitten pistinkin hameen päälle.

Puhumattakaan samantyyppisistä asuista, joissa on vaivainen kahden vuoden ero. Kehitys on tullut paljon selvemmäksi tämän myötä, samoin intohimo kokeilla taas jotakin vaikeampaa ja haasteellisempaa.

J.D. on edelleen kyllä suuri ylpeyden aihe. Haluaisin hirvittävästi tehdä pitkästä aikaa yhtä yksityiskohtaisen asun. Tuon liivin voisin nimittäin edelleen kehystää seinälle ja itkeä vähän kuinka monta tuntia sen kaavoittamiseen ja istuttamiseen käytin. Ai että kun on hirveä halu vain ommella ja tehdä!

Jäi myös kovasti mietityttämään se, kuinka joskus on voinut saada aikaiseksi ja jaksanut tehdä niin hirveästi pukuja yhdessä vuodessa. Vuonna 2010 tein yhden vuoden aikana yhteensä 12 pukua (sama vuosi, kun aloitin blogin kirjoittamisen, hmmhmmmm...) ja 2012 hyvä kun sain yhtäkään uutta pukua tehtyä. Laatu onkin sitten huimasti parantunut.

Koulupuvut vuosimallia 2009 ja 2011.

Väitän kivenkovaan, että lukion jälkeen on yksinkertaisesti ollut liian kiirusta harrastamaan. Välivuosi vaatetusalalla nyt toki vain sai innostumaan ompelusta ja auttoikin kovasti oppimaan uusia asioita (muuten J.D.tä ei olisi saatu tehtyä), mutta kaksi vuotta EloTVllä ovat olleet fyysisesti, henkisesti ja sosiaalisesti todella rankkoja. Ei ole jäänyt koulun, projektien ja ihmisten pyörityksessä aikaa ompelemiselle ja askartelulle.

Tänä keväänä tosin vietettyäni Tampereella tänäkin kesänä kaksi viikkoa ylimääräistä ennen kesälomalle pääsyä kuvauksien merkeissä, totesin että nyt haluan oikeasti tehdä pukuja. Desuconiin olisin halunnut tehdä Audreyn niin kovasti (huomasin muuten, että kyseessä on itseasiassa TOINEN länsimainen pukuni, sori Zoey), mutta aika ja jaksaminen eivät riittäneet

Don't worry baby, I'll never do that again.

Päättelin tästä kaksi asiaa: teen aivan liikaa vapaaehtoisia kouluprojekteja ja minulla ei ole aikaa harrastuksilleni jos näin teen. Tämän takia olen virallisesti päättänyt työharjoitteluni innoittamana jättää vapaaehtoiset kouluprojektit pois ensi vuonna. Kaipaan sitä kun vapaa-aika on muutakin kuin koulua, oli se luova leffantekeminen ja kirjoittelu ja kaikki kuinka kivaa tahansa. (ei se aina ole) Keskityn työssäoppimisessa vain siihen itseensä ja vapaa ajalla jatkan rakkaita harrastuksiani. Koska koen ihan hirveää cosplaykaipuuta ja tuskaa.

Lääkettä olenkin saanut kunnon annoksen tähän vaivaan! Edellisessä videomerkinnässä avauduttuani animen katselun vähyydestä, tunkeutui elämääni kevät- ja kesäkauden kauneuksia, Attack on Titan sekä Dangan Ronpa! Ja cossisensorit senkuin väräjävät. Pakko syödä sanansa siitä animen katselusta kun en ole vähään aikaan ollut näin innoissani mistään sarjasta!

Desuviikko - kuinka sängyssä venyttely voikaan tuntua hyvältä

Blogihiljaisuudesta voi päätellä kaksi asiaa; olen joko liian kiireinen päivittämään tai sitten en ole saanut mitään aikaiseksi. 

Mitä tähän nyt muuta voisi sanoa, että filmiopiskelu + cosplay ovat aika hankala yhdistelmä. Audrey jää nyt taas sitten hyllylle kangaspalasina ja leikeltynä peruukkina. Tätä onkin käynyt aika usein viimeaikoina. Viimeisin valmistunut uusi puku kun on edelleen Seras. Sitä edeltävä oli Ryuuji. OHO kattokaas kummaa, minusta on kuin onkin tullut "yksi puku vuodessa" -cossaaja ihan huomaamattani. :DDDD

Ei tosin ole valittamista, koska "desuviikon" tullessa käsitteeksi cossiskenen some-puolella, olen ottanut ihan ekstra nautintoa siitä, että päätin sunnuntai-iltana jättää uudet puvut muille. Viikon kestäneiden väh. 13 tuntisten kuvauspäivien jälken kun mehut olivat aika lopussa ja lihakset maitohapoilla.

Siinä missä keskivertocossaaja on päivitellyt netin täyteen "cossi valmistuu/ei valmistu esim. ikinä" -pävityksiä, on meikäläinen tehnyt desuviikolla alla lueteltuja asioita:

-nukkunut pitkään
-syönyt hyvin
-viettänyt kesälomaa
-tehnyt viimeistelemättömät projektiasiat loppuun
-pelannut Simsiä epäterveellisen paljon
-käynyt kampaajalla värjäämässä IHGUPINGIN TUGAN josta olen haaveillut viimeiset kolme kuukautta
-pakannut rauhassa
-valinnut käytännölliset asut kuvausvänkäröintiin
-juonut paljon teetä ja kahvia
-tehnyt valmiiksi suunnitelmia heinäkuun työkeikkaa varten

Kaikin tavoin on ollut ihan sika hienoa huomata, miltä tuntuu kiireetön coniviikko ilman cossistressiä.

Pukujen tekoa on kyllä silti ikävä ja suunnitelmissa onkin Desuconin jälkeen pakata kimpsujen ja kampsujen sekaan Euphemian mekkokankaat ja kaavat ja tehdä kesälomalla jotain mukavaa ja hyödyllistä. Kaapeissa on paljon kankaita, jotka odottavat käyttöä ja ompeluhimo on iso. Stressinhimo taas on nollassa. Sitä kun saa ihan tarpeeksi tekemällä vähän proggiksia.

Tässä on parin vuoden sisään oppinut paljon siitä, mikä on itselle se tyydyttävin ja lopulta sopivin tapa tehdä pukuja. Kaikessa rauhassa, oman mielen mukaan ja eritoten ilman coni deadlinea. Euphemian kukkaismekon haluan nimittän valmiiksi vain jotta voin kuvauttaa sen tänä kesänä Tampereen Arboretumin ruusutarhassa. Audrey taas tulee vielä valmiiksi, jotta saan parit kuvat Höyrykonemuseo Werstaalla. Traconiin minulla on jo tosin haavecossia, samoin lokakuiseen Fanfestiin, mutta niitä katsottakoon sitten kun Euphemian mekko valmistunee.

Toisinsanoen, hienoja pukuja, hienoja kuvia, hieno fiilis jälkeenpäin. Ja sen jälkeen hienot puvut ilman stressiä mukaan hienoja conikokemuksia varten. C:

Tämä oli Desua edeltävä "lapset rakkaat, muistakaa olla stressaamatta liikaa, hauskaahan tän pitää olla" -päivitys höystettynä pienellä ylpeydellä omasta hedonistisuudesta.

JA HUOM!
Tulkaas kaikki Välähtelemään uuden uutukaisella Välähdyksellä, jota testattiin jo Tampere Kupliissa! Ne kuvat on tosi hienoja oikeesti ja me tykätään kuvata cossaajia hahmouskollisissa paikoissa! Jee!