Ei se oo niin silleen!

Blogini on täyttänyt vastikään neljä vuotta ja harrastusvuosia on nyt takana virallisesti seitsemän. Luku tuntuu ihan hurjalta ja sen takia olen pohtinutkin hirveästi seuraavaa; enhän minä ole tehnyt paljon mitään siihen nähden että olen harrastanut 7 vuotta. En ole mikään superhyvä ompelijatar tahi proppimaakari, eikä minusta voi oikein sanoa esiintymistaidoistakaan mitään, kun en ole pahemmin esityksiä väkertänyt.

I'm still fab though.
c) Windy

Hämmästelenkin sitä, että tätäkin blogia ensinnäkin lukee sata ihmistä (!!) ja minulle tullaan coneissa juttelemaan nuotilla "en ois aluksi uskaltanut tulla mutta kun tykkään sun puvuist hirveesti". Reaktioni on yleensä luokkaa "???? D:" tässä vaiheessa. Puhumattakaan siitä jos joku ihminen, jota arvostan kehuu asujani tai kuviani. Silloin reaktio on yleensä sellainen välimuoto maan alle vajoamisen ja "SENPAI NOTICED ME" -kikatuksen väliä. Olen nolo, tiedän.

Monet avautuivat kevään alussa ulkonäköpaineista ja cosplaysta, mikä teki allekirjoittaneenkin hyvin onnelliseksi. Tässä skenessä ei voida kyllin muistuttaa, että kaikki ovat oikeasti ihmsiä. Erityisesti Fukkan merkintä asiasta teki itselleni hyvää lukea. Vastaavat ulkonäköpaineet ovat meikäläiselle arkipäivää ihan cosplayssa kuin normaalistikin. Olen isokokoisempi ja lanteikkaampi ja omaksi murheekseni suosin hirveästi mieshahmojen cossaamista. Se käy tunteisiin, kun omistat valtaisan lantiokurvin ja olet persjalkainen suomalainen, joka ei voi edes leikkiä olevansa erikoisen pitkä tai lyhyt.

Jos saisin päättää niin olisin väh. 170 cm ja omistaisin kärkikolmiovartalon. Mutkun en ole enkä omista. Pakko tulla toimeen sillä mitä on. Onneksi sentään olen animumiehiksi pukeutuessani oppinut arvostamaan ihanan vahvaa leukaani, jota vihasin aivan suotta koko yläasteen.

Syitä 144354834 miksi leuka on parhain. ♥
c) Maiju

Cosplay on meidän piireissämme tosin paljon muutakin kuin pelkkiä ulkonäköpaineita ja nämä jutut oikeastaan iskevät minuun paljon pahemmin kuin se, mitä mittanauha sanoo vyötärönympäryksestäni. Suomen skenessä hallitsevat suorituspaineet.

" suorituspaine 

henkinen paine, joka aiheutuu voimakkaasta halusta suoriutua hyvin jostakin vaativaksi koetusta työstä, tehtävästä tms. esim. Pianistia vaivannut suorituspaine kuului hänen soitostaan. Tappio kasvatti joukkueen suorituspaineita. "

Mielestäni tämä on hyvinkin näkyvä ja kuuluva osa Suomen skeneä. Alusta alkaen kun olen täällä pyörinyt, on puhuttu siitä kuka tekee pukunsa varmasti itse. Sitten mennäänkin siihen kuka tekee asut kahdessa viikossa, kuka kahdessa kuukaudessa, kuka kahdessa vuodessa. Kuka tekee kaikki ompeleet oppikirjan mukaisesti ja kuka käyttää niitä oikeita materiaaleja propeissaan. 

Suomen skenessä vaaditaan kädentaitoja ja ennenkaikkea hyviä sellaisia. Kaikenmaailman erilaiset pistot ja ompeleet pitäisi opetella itse yön pimeinä tunteina. Auta armias jos pyydät kokeneemmalta kaverilta apua, sehän on noloa. Ei edes puhuta propeista, niihinhän jokaisen pitäisi tehdä mahdollisimman autenttisia patinointeja ja kyllähän jokainen cossaaja on oman elämänsä McGyver, jolta pitäisi luonnistua maailman kekseliäimmät rakentamisratkaisut. Ja voi pyhä sylvi jos et osaa tehdä hyvää esitystä kaiken tämän päälle. Ja kilpaile säännöllisesti todistaaksesi KAIKILLE MUILLE että osaat.

Cosplayharrastajana meidän pitäisi siis olla osaavia muunmuassa näissä ammateissa:

• ompelija
• maskeeraaja
• kampaaja
• malli
• näyttelijä
• suutari
• käsikirjoittaja (one down!)
• dramaturgi
• lavasterakentaja
• valosuunnittelija
• äänisuunnittelija
• erikoisefektispesialisti
• tanssija
• taistelukoreografi

Vähemmästäkin uupuu.
c) Gome

Katsokaa tuota listaa ihan kunnolla ja miettikää kuka oikeasti pystyy tähän kaikkeen. Ihailtavaa jos kykenee, mutta täytyykö jokaisen harrastajan todella pyrkiä samanlaiseen superihmissuoritukseen? 

Tämä asia mietityttää minua erityisesti siksi, koska meillä tuntuu olevan parien ja ryhmienkin kanssa tämä sama asenne. Yhteneväistenkin asujen kanssa tuntuu olevan enemmän poikkeus kuin sääntö, että porukka pajailee yhdessä. Toki tähän vaikuttavat kaikkien omat aikataulut sekä välimatkojen pituudet, mutta joskus siinä edessä on vain oma ego.

Itse olen joskus kokenut hirvittävän huonoa omatuntoa siitä, että annan jonkun muun koskea asuuni, tai auttaa esityksen suunnittelussa kun oma pää lyö tyhjää, vaikka siinä tilanteessa olen todella tarvinnut apua. Joskus minulla on ollut ihan pakottava tarve keksiä kaikki itse, vaikka apuna onkin ollut tarjolla kokeneita ja osaavia ihmisiä.

Nyt olen sitten lopulta todennut, että mitä väliä sillä on jos joskus pyydänkin apua? Kuinka hirvittävää todella on myöntää, ettei osaa?

Ymmärrän tällaisen tekijän ylpeyden kyllä henkilökohtaisten kisa-asujen kanssa, mutta kun näen tätä samaa asennoitumista pari-ja ryhmäkisojenkin puvuissa. Jotenkin oletamme pari- ja ryhmäkisoissakin että jokainen tekee pukunsa ja proppinsa itse ja että esitykseenkin on vaikuttanut koko ryhmä tasan yhtä paljon. Jos vahvuuteni ovat ompelussa ja esityksen suunnittelussa, siinä missä kaveri taitaa propit ja lavasteet, pitääkö molempien ihan silkkaa ylpeyttä tehdä kaikki omasta asustaan? Ja jos ei niin pitääkö meidän kuunnella jälkikäteen paskamyrskyä siitä, että puvut eivät olleet "itsetehtyjä"? 

Ilmeeni kun stressiä ja suorituspaineita harrastuksesta.
c) AG

Olen sen verran tiimipelaaja luonteeltani, että jos jotain tehdään yhdessä, se tehdään nimenomaisesti yhdessä ja siten, että kaikki tekevät duunia oman osaamisensa ja pystymisensä mukaan. Joskus ryhmässä osallistumiseen riittää jo se, että on osa ryhmää.

Miettikää esimerkiksi kuinka typerää olisi pistää korismatsissa (en ole katsonut mitään korisanimea hyst) oivallinen keskikenttäläinen yhtäkkiä ässähyökkääjän asemaan tai ässäpelaajaa munittaisiin penkillä vain, että "kaikki muutkin saa pelata". Joukkueen vahvuuksia käytettäisin väärin ja tulokset olisivat huonompia. Ei ole ihan typerää väittää, että tämä pätee mihin tahansa ryhmätyöskentelyyn. 

Itsensä haastamisessa ja oman osaamisen kehittämisessä omasta mielestäni järkevintä on nimenomaan tietää omat heikkoutensa ja vahvuutensa. Teen tätä itse jos suunnittelen haastavan puvun tekemistä. Tiedän olevani tuplakämmikäsi proppien tekemisessä joten teen ne ensimmäiseksi ja varaan niille eniten aikaa. Jos haluan kokeilla kankaan painattamista, teen sen ensimmäiseksi, ennen kuin möhlin puvun pari päivää ennen conia.

Olemme kaikki nörttejä hassuissa puvuissa ja teemme sitä ihan vapaaehtoisesti. Miksi meidän pitäisi harrastustoimintamme takia osata täydellisesti tuon ylemmän listan ammattitaidot joihin jotkut käyvät koulutusta useamman vuoden? Se, ettei osaa jotakin, on vain ensimmäinen askel oppimiseen. Kaikki tekevät virheitä ja erehdyksiä ja se olisi oikeasti jokaikiselle meistä hirvittävän tärkeää muistaa. Puhumattakaan siitä, että jos kerran onnistut, se ei tarkoita sitä, että sinun pitäisi onnistua ja olla täydellinen joka ikinen kerta sen jälkeen

Toki siinä missä muutkin haluan olla hyvä näissä kaikissa, haluan tehdä siistejä saumoja ja yltiöhienon näköisiä proppeja. Haluan pyöriä lavalla ja tehdä sen tyylillä, en hutaisten. Mutta aionko saada hermoromahduksen sen takia, että jokainen yritys ei täytä näitä vaatimuksia 100%?

En! 

# strong independent coplayer #need no burn out #we can do it

c) Ryzz

Opin näitä asioita kuitenkin omasta tahdostani ja haluan tehdä ne omalla tahdillani. Omalla tahdilla tekeminen ei tarkoita sitä, ettetkö voi haastaa itseäsi ja pyrkiä aina parempaan. Mutta tärkeintä siinä nimenomaisesti on se, että ylität itsesi. Joskus itsensä ylittäminen voi olla "tämän puvun kanssa en stressannut" tai "tällä kertaa pyysin apua enkä nukkunut vain kaksi tuntia päivässä viikon ajan".

Joskus henkinen rääkki tekee tavoitteeseen pääsemisestä entistäkin hienompaa, mutta joskus matkalle on kiva lähteä ilman viikkojen etukäteen stressaamista ja aikatauluttamista. Ja joskus on hyvä, että mukana on luotettava matkakumppani, tai useampi.

Uteliaisuuttani kysynkin; millä tavalla yleensä teette paricosseja tai ryhmäcosseja? Teettekö kaiken itse ja jos teette, miksi? Onko teidän hankala pyytää apua puvun tekemiseen?